Yhdysvalloissa yliopistosarjat ovat edenneet loppupeleihin. Naisten I-divisoonassa ollaan neljännesfinaalivaiheessa, kakkosdivisioonassa mestariksi leivottiin Metropolitan State College Denveristä ja III-divisioonan finaalit pelataan tänä viikonloppuna. Ylimmän divisioonan peleissä jäljellä ovat muun muassa University of North Carolina, University of Notre Dame, jossa suomalaisista ovat aikaisemmin pelanneet Anne Mäkinen ja Jannica Tjeder, Florida State University, jossa Pauliina Miettinen toimii apuvalmentajana, sekä viime kauden mestari University of Portland (ncaa.org).

NCAA ja NAIA yliopistojen kattojärjestöt

Jenkkilän sarjakäytäntö ei ole kaikista yksinkertaisin, mutta yritetään. National Collegiate Athletic Associationiin eli NCAA:han kuuluvat yliopistot on jaettu kolmeen divisioonaan koulun koon, rahan, oppilasmäärän ja urheilulajien määrän perusteella. Lisäksi National Association of Intercollegiate Athletesiin eli NAIA:han kuuluu noin 350 pienehköä yliopistoa USA:ssa. Myös NAIA järjestää siis oman sarjansa. Tämän sarjan naisten fudisfinaalit pelattiin viime viikolla Kansasissa ja voittajaksi nousi 122 minuutin pelin jälkeen Lindsey Wilson College Kentuckista. Joukkueessa pelaa suomalainen HJK:n ja Vuosaareen Viikinkien kasvatti Maija Suni. Joukkueella on muuten ainoastaan kaksi yhdysvaltalaista pelaajaa; loput ovat ulkomaisia (lindsey.edu).

NCAA:n yliopistot on jaettu divisioonien lisäksi alueellisiin sarjoihin, eli konferensseihin. Suuret ykkösdivisioonan joukkueet matkustavat pitkiäkin matkoja konferenssin koulujen ollessa etäällä toisistaan, ja usein opiskelija-urheilijat viettävät viikonloppunsa lentokoneissa ja hotelleissa. Esimerkiksi Pauliina Miettisen Florida State Universityn konferenssiin kuuluvat muun muassa Boston College ja Virginia Tech. Kartasta voi jokainen katsoa minkä pituisia matkoja siitä viikoittain tulee. Lisäksi koulut pelaavat useita konferenssin ulkopuolisia pelejä, jotka tuovat tietysti lisää matkakilometrejä.

Divisioonissa on eroja

Suurimmilla kouluilla on tietysti paljon rahaa, joten heillä on varaa tällaisia pitkiä matkoja tehdä. Kakkos- ja kolmosdivisioonan yliopistot ovat mukana paljon pienemmillä budjeteilla, ja pelimatkatkin ovat lyhyempiä. Tosin usein pari senttiä Yhdysvaltojen kartassa saattaakin olla yllättävän valtavan pitkä matka bussissa istuttuna. Lisäksi pari – kolme yön yli kestävää reissua mahtuu joka joukkueen kauteen, ja jatkopelien alkaessa matkat yleensä pitenevät.

Ylimmän divisioonat pelit pelataan yleensä joka perjantai ja sunnuntai. Eli joukkue lähtee matkaan torstaina ja tulee takaisin sunnuntaina illalla, jos vuorossa on siis vieraspelit. Matkalla käydään kahdessa eri koulussa. Lisäksi urheilijoiden pitää muistaa olevansa opiskelijoita ja hoitaa läksynsä turneen aikana.

Alemmissa divisioonissa pelipäivät ovat yleensä keskiviikko ja lauantai. Toki näissäkin on vaihtelua, mutta kaksi ottelua lähes joka viikko pelataan elokuun lopulta loka – marraskuuhun asti. Lisäksi tietysti harjoitellaan päivittäin, tosin yksi vapaapäivä viikossa pitää NCAA sääntöjen mukaan jokaisella olla.

Pelit, jatkopelit.... ja jatkopelit

Konferenssit pelaavat yksinkertaisen sarjan, josta selviää ”runkosarjan” voittaja. Tämän jälkeen ovat vuorossa konferenssin jatkopelit, joihin pääsee mukaan suurin osa joukkueista. Konferenssin voittaja pelaa heikointa vastaan, kakkonen toiseksi viimeistä jne. Pelit pelataan kerrasta poikki systeemillä, ja finaalin voittaja on konferenssin voittaja. Hip hip hurraa voittajalle, mutta mutta, pelit eivät suinkaan ole ohi, vaan silloin ne oikeastaan vasta alkavat huippujoukkueille.

”Isot” pelit tarkoittavat NCAA-pelejä, jotka alkavat paikallisten sarjojen päätyttyä. NCAA yliopistot on jaettu konferenssien lisäksi alueisiin (region), ja jokaiselta alueelta pääsee mukaan tietty määrä joukkueita. Tässä kohtaa nousevat esiin konferenssien ulkopuolella aiemmin pelatut pelit; niiden tuloksista katsotaan, missä konferenssissa on kovimmat joukkueet.

Näin tietystä konferenssista voi päästä mukaan enemmän joukkueita kuin muista. NCAA tekee päätökset, mitkä joukkueet otetaan mukaan isoihin jatkopeleihin. Usein se tarkoittaa esimerkiksi konferenssin neljää parasta joukkuetta ja toisista ehkä vähemmän. Mutta joskus valinnat voivat olla vaikeasti ennakoitavissa huonosti menneiden konferenssin pudotuspelien jälkeen.

NCAA pelit arvaamattomia

Itse pelasin yliopistojalkapalloa II-divisioonassa, Franklin Pierce Collegessa. Kolme vuotta sitten koulumme miesjoukkue oli jo luullut kautensa olevan ohi ja kaikki pelaajat olivat hukuttamassa suruaan omilla tavoillaan. Seuraavana päivänä selvisi kuitenkin, että he olivat päässeet mukann NCAA-peleihin hyvien esitystensä perusteella konferenssin ulkopuolisissa peleissä. Päivän harjoitukset olivat olleet riemukkaat, mutta hieman huonovointiset.

Koko maasta ykkösdivisioonan NCAA peleihin pääsee 64 joukkuetta, II-divisionasta 32, ja III-divarista 60 joukkuetta. Ensimmäisillä kierroksilla yliopistot kohtaavat lähempänä sijaitsevia kouluja, yleensä juuri niitä samoja, joita vastaan on jo pelattu omassa konferenssissa. Seuraavaksi pelataan oman alueen pelejä ja sitten viereisen alueen yliopistoja vastaan. Eli matkat pitenevät ja pelit kovenevat.

Kotona saa yleensä pelata paremmaksi rankattu joukkue. Joka kierroksella luonnollisesti puolet joukkueista putoaa pois, kunnes lopulta jäljellä on neljä joukkuetta. Nämä neljä joukkuetta matkustavat Final Fouriin, joka järjestetään vuosittain eri puolilla maata. Tosin turnaus on yleensä aika etelässä sääolosuhteiden pakottamana. Turnauksessa pelataan välierät, joista voittajat selviytyvät finaalin. Finaalin voittajat ovatkin sitten kansallisia mestareita eli National Champions.

Tämä oli siis lyhyt ja yksinkertaistettu selostus Yhdysvaltojen yliopistojalkapalloilusta. Välillä oli vaikea yrittää kotiin äidille selittää, mitä pelejä milloinkin pelattiin.

Kouluja maassa on siis satoja ja taas satoja, ja jalkapalloon panostetaan kouluissa hyvin erilaisilla tavoilla. Divisioonat kertovat enemmän koulujen koosta kuin joukkueen tasosta. Tosin I-divisioonan huippuyliopistot ovat toki maan parhaita. Näissä kouluissa peleissä käy tuhansia ihmisiä, ja pelaajat sekä valmentajat tekevät kaikkensa jalkapalloilun eteen. Rahaa kouluilla on, ja siitä pelaajat saavat nauttia mm. varusteiden ja hotelliasumisen muodossa.

Kannattaako lähteä ja minne?

Divisioona ei kerro kaikkea. Jos pelaaja on kiinnostunut lähtemään maahan, kannattaa ottaa selvää, mitä ”pakettiin” kuuluu ja mitä itse kokemukselta haluaa. Tärkeitä asioita mietittäviksi ovat esimerkiksi koulun koko ja sijainti; millainen ilmasto on ja onko koulu maaseudulla vai isossa kaupungissa. Lisäksi pitää ottaa mahdollisimman paljon selvää jalkapallojoukkueen tasosta ja kuinka paljon harjoitteluun ja peleihin panostetaan. Haluatko mukaan haastavaan ryhmään vai haluatko keskinkertaiseen joukkueeseen, joka jättää enemmän aikaa opiskeluun tai ehkäpä hauskanpitoon? Minkälainen valmentaja on; onko hänellä meriittejä muista joukkueista ja millaiset valmennusmetodit hänellä on? Tärkeää on tietysti tietää myös opiskelujen hinnasta ja ottaa selvää mahdollisista stipendeistä, joita koulut usein tarjoavat hyville pelaajille.

Jalkapallon ja koulun yhteensovittaminen ei ole välttämättä aina helppoa, vaan vaatii kurinalaisuutta ja työntekoa sekä kentällä että pulpetin ääressä. Harjoitukset ja pelit vievät ison osan ajasta, mutta molemmat pitää hoitaa kunnialla. Professorit ovat onneksi usein ymmärtäväisiä pelien ja poissaolojen suhteen, tosin läksyt pitää aina hoitaa.

Harjoituksia ja pelejä riittää

Jokainen yliopistojoukkue aloittaa kauteen valmistautumisen yleensä noin kahden viikon pre-seasonilla elokuussa. Noina kahtena viikkona harjoitellaan kaksi, jopa kolme kertaa päivässä. Pre-season alkaa yleensä joukkueen kunto-, nopeus- ja voimatesteillä. Niiden läpäisemättä jättäminen saattaa hyvinkin tietää ylimääräistä treeniä joukkueharjoitusten lisäksi. Eli kesällä kannattaa jo panostaa.

Alkupäivät ovat enemmän fyysiseen kuntoon painottavia. Pre-seasonin loppua kohden harjoitukset ovat enemmän taktisia ja joukkueen pelisysteemiä ajetaan sisään. Kaikki pelaavat myös muutamia harjoituspelejä ennen kauden alkua. Joukkueet vaihtuvat luonnollisesti joka vuosi senioreiden valmistuessa ja uusien freshmanien eli ensimmäisen vuoden opiskelijoiden tullessa sisään. Yliopistosarjoissa saa jokainen pelata neljä vuotta.

Kausi loppuu koulun menestyksestä riippuen marras- tai joulukuussa. Osa valmentajista antaa pelaajille lomaa lukukauden loppuun, toiset aloittavat harjoittelun hyvinkin pian kauden jälkeen. Viimeistään joululoman jälkeen tammikuussa pelaajat palaavat sorvin ääreen. Keväällä painotetaan enemmän pienryhmäharjoitteluun ja kuntosalilla käyntiin. Usein nämä harjoitukset voivat olla ennen koulun alkua aamulla. Omassa koulussamme harjoittelimme kevätlukukaudella kaksi kertaa viikossa keväisin kello seitsemän aamulla. Virallisia pelejä ei keväällä pelata, mutta usein osallistutaan turnauksiin tai pelataan yksittäisiä pelejä.

Mitä muuta pakettiin kuuluu?

Kaikki tämä kuulostaa ja onkin kovaa työntekoa, mutta ainakin oma kokemukseni oli erittäin hieno. Koulutus, englanninkielen taito, kovat pelit, uudet ystävät ja toisen kulttuurin tuntemaan oppiminen ovat vain osa niistä asioista, jotka sieltä sain mukaani. Amerikkalaiset ihmiset ovat todella ystävällisiä ja avuliaita. Koulun lomilla oli aina joku, joka halusi vaikka useammankin ulkomaalaisen kotiinsa asumaan ja syömään. Myös koulun ja pelaamisen yhdistäminen tavalla, joka ei ole Suomessa mahdollista, auttoi keskittymään molempiin kunnolla. Harjoitusmahdollisuudet ovat hyvät, ja aina löytyy joku mukaan harjoittelemaan tai valmentamaan.

Yksi asia, jota ei voi jättää mainitsematta, ovat joukkueen fanit. Oma 1600 oppilaan kouluni oli suhteellisen pieni amerikkalaiseen tasoon verrattuna, mutta silti peleissämme oli aina paljon katsojia. Paikalliset ihmiset ja pelaajien vanhemmat olivat kannustamassa joka pelissä; niin koti- kuin vieraspeleissäkin. He myös kutsuivat pelaajia kylään tai veivät syömään ja olivat juhlimassa voittoja ja suremassa tappioita kanssamme. Sellaista en ole Suomessa kokenut.

Kaikille tapa tai maa ei tietysti sovi. Pitkä poissaolo Suomesta, ihmiset, joukkue tai koulu voi tuottaa pettymyksen, ja kaipuu kotiin voittaa Amerikassa olon. Koti-ikävä iskee jokaisella varmasti jossain vaiheessa, mutta ainakin itse huomasin ajan kuluvan nopeasti koulun, pelien, harjoitusten ja kavereiden keskellä. Kesäloma kestää noin kolme ja joululoma yhden kuukauden, eli myös kotona Suomessa ehtii käymään.

Kulttuureissa on eroja

Tottuminen vaikkapa mainostaukoihin televisiossa joka kymmenen minuutin välein, Peanut Butteriin (maapähkinävoihin) lähes joka ruuassa, huonoihin pesukoneisiin tai muihin kulttuuriin erikoisuuksiin vie oman aikansa, mutta useimmat asiat kannattaa ottaa kokemuksen kannalta.

Omalla kohdallani kokemus oli erittäin hyvä, mutta on myös pelaajia jotka eivät ole Yhdysvalloissa viihtyneet. Itse viihdyin maassa täydet neljä vuotta ja palasin Suomeen kandin paperit kädessä ja monta kokemusta rikkaampana. Jenkeissä voi käydä myös pelaamassa vaikkapa yhden puoli vuotta ja sen jälkeen miettiä, haluaako siellä jatkaa.